Etusivu>Opinnäytetyöpakki>Restonomi

Lähdeviittaukset

Lähdeviittaaminen on tutkimusraporteille ominainen esitystapa. Tutkimusviestinnän pelisääntöihin kuuluu, että kirjoittaja referoidessaan aiempia tutkimuksia ja muiden laatimia teoksia ilmaisee käyttämänsä lähteet sekä itse tekstissä että lähdeluettelossa. Tekstissä olevan viitteen pitää antaa lähteestä niin tarkka tieto, että lähde voidaan tunnistaa ja paikantaa. Tekstiviite ohjaa kirjoituksen lopussa olevaan lähdeluetteloon, josta lukija saa lähteestä tarkemmat bibliografiset tiedot. Siksi lähdeviitteen ja lähdeluettelon välillä tulee olla tiukka vastaavuus: viitteen pitää ohjata lukija vaivattomasti lähdeluettelon oikeaan kohtaan. Lähdeluetteloon merkitään vain se kirjallisuus, jota kirjoittaja on todella käyttänyt työssään ja johon hän on kirjoituksessaan viitannut. Lähdeviitteillä hän osoittaa lukijalle, mikä osa tekstistä on hänen omaansa ja minkä hän on saanut muista lähteistä.

Viitteiden käytön määrä on tutkimus- ja kirjoittajakohtainen valinta, johon vaikuttaa mm. tutkimuksen mahdollinen julkaiseminen ja oletettu lukijakunta. Lähdeviitteiden käytölle voidaan kuitenkin asettaa ainakin seuraavat, tutkimustyypistä riippumattomat, yleiset tehtävät:

  1. dokumentointi
  2. kontrollointi
  3. informointi
  4. täsmentäminen.

a. Dokumentointi

Tutkimusraportissa esitetyt tiedot on dokumentoitava: kirjoittajan on osoitettava, mihin lähteisiin raportissa esitetty ja käytetty aineisto perustuu. Yleisesti tunnettuja asioita ja teoreettisia käsityksiä ei kuitenkaan tarvitse dokumentoida. Joskus voi olla pulmallista ratkaista, mikä tieto on yleistä, mikä ei. Useimmiten oppi-, käsi- ja tietosanakirjoissa olevia tietoja pidetään yleisenä tietämyksenä.

b. Kontrollointi

Käytettyjen lähteiden merkitseminen on tutkimusraportin luotettavuuskriteeri. Työn lukijoilla on oltava mahdollisuus tarkastaa, onko kirjoittaja analysoinut ja ymmärtänyt lähteen tiedot oikein. Tämä vaatimus edellyttää tutkielman tekijältä täsmällisyyttä.

c. Informointi

Tutkimusraportti on myös vastaisten lukijoiden tietolähde. Lähdeviitteiden avulla kirjoittaja informoi lukijaa laajemmin aihepiiristä ja ohjaa lukijaa työn kannalta tärkeisiin tietolähteisiin.

d. Täsmentäminen

Viitteet tarjoavat myös mahdollisuuden tekstissä esitettävien asioiden täydentämiseen. Viitteillä voi antaa lisäselvityksiä tekstissä tarkasteltua aihetta koskevaan kirjallisuuteen tai esittää jonkin argumentaatiota tukevan lainauksen, joka esimerkiksi laajuutensa vuoksi häiritsisi tekstin sujuvuutta. Viitteillä voi myös tarkentaa tekstissä esitettyjä väitteitä, esimerkiksi esittämällä tekstissä esiintynyt käännös alkukielellä.

Miten lainataan?

Lainausten määrä riippuu tutkimuksesta ja tieteenalasta. Luonnontieteissä ja tekniikassa suorat lainaukset ovat tavallisesti vähäisiä. Muuta tutkimusta sen sijaan selostetaan lyhyesti tai ainoastaan viitataan tutkimukseen. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa, joissa lähteiden esittely ja kirjallisuuden referointi on tärkeä osa tutkimuksen rakentelua, lainaaminen on tavallista ja runsasta.

Tutkimuksen itsenäisyys edellyttää, että työtä ei rakenneta yksinomaan muun tutkimuksen lainaamiselle. Tutkimuksen kehittely etenee omien ajatusten ja ideoiden varassa. Lähteitä lainataan vain niiden tueksi.

Suora lainaus

Eniten erityistä huomattavaa on suoraan lainaamisessa. Suora lainaaminen on paikallaan silloin, kun lähteessä asia on esitetty niin täsmällisesti ja vakuuttavasti, että referoinnissa se menettäisi tarkkuutta tai jopa vääristyisi. Pääohjeena tulee pitää, että suoria sitaatteja on käytettävä säästeliäästi. Jos niitä kuitenkin on välttämätöntä käyttää, on pyrittävä mahdollisimman lyhyisiin lainauksiin. Virkkeen ja lauseen sijaan on usein mahdollista lainata vain pari sanaa, joilla voi välittää lähteessä ilmaistun asian tarkkuuden ja sävyn. Aina on kuitenkin huolehdittava siitä, että lainattuja aineksia ei irroteta ajatus- ja merkitysyhteydestään.

Epäsuora lainaus

Tavallisin lainaamisen tapa on se, että lähteestä kirjoitetaan selostuksia. Kirjoittajan omin sanoin selostama yhteenveto on joko referaatti tai parafraasi. Referaatti esittää tiiviin selostuksen alkutekstin olennaisesta informaatiosta. Parafraasi on laajempi asiakokonaisuusseloste ilman tiivistämispyrkimystä.

Lähdetiedon tulkinnassa on oltava tarkkana, jotta tiedon varmuusaste välittyy oikeana. Taitava referointi on vaativan kirjoittamisen keskeistä tekniikkaa. Referointi tai parafraasi ei saa olla lainaus, josta vain lainausmerkit puuttuvat. Alkuperäistekstin terminologiaa ja käsitteitä saa toki käyttää omassa selostuksessaan, mutta ei pidä syyllistyä plagiointiin (toisen laatiman tekstin esittäminen omana tekstinä).

Lähdetekstin kirjoittajan voi ilmaista jo lainausjakson alussa, jos referoi yhtäjaksoisesti jotakin lähdettä pitkälti, esimerkiksi useampia kappaleita. Selkeintä kuitenkin on merkitä lähde jokaisen kappaleen loppuun.

Viitejärjestelmä

Teknisluonteiset merkintäohjeet voivat antaa ulkokohtaisen kuvan tutkijan kirjoitustyöstä. Muistettava kuitenkin on, että kaikinpuolinen tarkkuus myös tutkimuksen kirjallisessa ulkoasussa lisää tutkimuksen ansioita. Siksi myös viittaamisen perustekniikka on syytä hallita argumentoivaa tekstiä kirjoitettaessa.

Lähdeviitteiden merkitsemisessä käytetään nykyään yleisesti Harvardin eli nimi-vuosi -järjestelmää. Nimi-vuosi -järjestelmän etuna on, että se ilmoittaa heti lähdemateriaalin iän. Lähdeviite merkitään lainatun aineksen jälkeen kaarisulkuihin seuraavaa järjestystä noudattaen: lähteen tekijän tai tekijöiden sukunimi + (paino)vuosi + sivu(t).

Esimerkki: Yrityksen kustannukset voidaan jakaa työ-, aine- ja pääomakustannuksiin sekä ulkopuolisten suorittamiin palveluksiin (Honko 1969, 23).

Lähdeviite merkitään sulkeisiin ennen virkkeen loppupistettä, jos viite koskee vain yhtä virkettä. Jos viitteen ala on useampia edeltäviä virkkeitä, merkitään viite itsenäiseksi sulkulausekkeeksi. Silloin lainauksen päättävä välimerkki (piste, kysymys- tai huudahdus-merkki) on sulkeiden edellä ja viitteelle merkitään oma piste sulkeiden sisään.

Esimerkki: Sulkeissa olevat lähdetiedot sijoitetaan tavallisesti aakkosjärjestykseen. Myös aikajärjestys tuntuu usein luonnolliselta. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 332.)

Sukunimen ja julkaisuvuoden välissä ei ole pilkkua, mutta vuosiluvun ja sivunumeron väliin merkitään pilkku ja sen jälkeen välilyönti. Nimi ja vuosiluku viittaa lähdeluetteloon, josta selviävät julkaisun tarkemmat tiedot:

Honko, J. 1969. Liiketaloustiede. Ekonomia-sarja 3. Helsinki: Weilin+Göös.

Myös sähköisestä mediasta otettuun tietolähteeseen viitataan nimi-vuosi -järjestelmän mukaisesti. Tekstiyhteyteen merkitään lähteeksi siis ensisijaisesti tekijä, toissijaisesti artikkeli. Ellei näitä ole tiedossa verkkosivuilla, merkitään lähteeksi sivun omistaja ja julkaisuvuosiluku, kirjalähteen tavoin. Luettavuussyistä tarkat www-osoitteet ilmoitetaan vasta lähdeluettelossa, aakkostettuna viitenimen mukaan. Mikäli samaa sivustoa käytetään useasti, merkitään lähde-erot pienin aakkosin, kuten samana vuonna ilmestyneistä saman kirjailijan teoksistakin.

Esimerkkejä:

Tutkimuksen mukaan noin 16 % ohjelmistoprojekteista onnistuu taloudellisesti (Standish 1995).

Ihmiset oireilevat yksilöllisesti sisäilman laatuun (Yleisradio 2003 a).

Älykkyyttä voi parantaa heti syntymästä lähtien (Yleisradio 2003 b).

Lähdeluettelossa näihin liittyvät sivut merkitään viitesanan mukaan ja lopuksi lukemispäivä:

The Standish Group. 1995. The CHAOS Report. Web-dokumentti. Saatavilla: http://standishgroup.com/sample_rerearch/chaos_1994_1.php (Luettu 21.11.2003).

Yleisradio 2003 a. http://www.yle.fi/mikaeli/arkisto/tutkimus/home.thml (Luettu 2.8.2003).

Yleisradio 2003 b. http://www.yle.fi/teema/tiede/tiededokumentti.shtml (Luettu 5.9.2003).

08.01.2010